Tämän viikon maanantain oli elämäni huonoin ja toivottavasti ei enää huonompia ole tulossa (paitsi se viimeiseksi jäävä). Olin jo etukäteen ajastanut tiistaille seuraavan blogi tekstin, mutta elämän muutosten takia en sitä silloin julkaissut.
”3kk yhteiseloa takana
Nyt on kolme kuukautta yhteiseloa takanapäin poikamme kanssa, joten nyt onkin hyvä aika alkaa tarttumaan hetkeen jos toiseenkin.
Vaippa ongelmat ovat jatkuneet ja mitä ilmeisemmin näin asiat tulevat olemaan niin pitkään kuin vaippoja tarvitsee käyttää. Pojan kasvaessa tulee aina ongelmia oikean mallin löytämisen kanssa. Onhan aina tovi aikaa, kun löytyy sopivan kokoinen malli, mutta enimmäkseen vaippa on joko iso tai sitten pienehkö”.
Jutun oli tarkoitus kertoa, että poika kehittyy ja kasvaa muutekin aivan oppikirjan mukaan, kuten olimme aina 3kk neuvolaan asti uskoneet. Suurimmat ongelmat olivat edelleen sopivien vaippojen löytäminen ja ajoittaiset isommat puklut, joten eivät oikeasti siis mitään. Kunhan vain jotain piti blogi juttua pitkittääkseni kirjoitella.
3kk neuvola käynti jännitti etukäteen, kolmen rokotteen antaminen ja mahdolliset jälkiseuraukset jännittivät paljon. Niitä ei tullut, mutta tuli jotain paljon pahempaa.
Kasvukäyrissä oli liian paljon poikkeamaan, joten saimme lähetteen lääkärille ja sieltä taas lähetteensairaalaan maanantaiksi. Sairaalassa tehtiin samat tutkimukset uudelleen kuin neuvolassakin ja lisäksi käytiin erikoislääkärin luona. Hänen tekemät tutkimukset valitettavasti vahvistivat aiemmat epäilyt ja pojastamme tuli sillä hetkellä vakavasti sairas. Pojasta joka oli ollut siihen asti terve ja oppikirjamaisesti kehittynyt.
Jäimme järkyttyneinä sairaalan käytävälle odottamaan tietoa jatkosta. Reilun tunnin kuluttua erikoislääkäri tuli kertomaan, että meidän pitää lähteä jatkotutkimuksiin yliopistolliseen keskussairaalaan ja heti samana päivänä.
Ei auttanut muu kuin mennä kotiin laittamaan paikat jotenkin siihen tilaa, että sieltä voi olla poissa x määrän päiviä. Nopea tavaroiden pakkaaminen ja auton keula kohti jatkotutkimuksia.
Seuraavat 60 tuntia kestivät vähintäänkin kuukausia tai ehkäpä vuodenkin. Niin hitaasti se aika kulki erilaisia tutkimuksia ja niiden tuloksia odotellessa milloin missäkin ympäristössä. On mahdotonta kuvailla sanoin sitä voimattomuutta ja surua joka tuollaisina epävarmoina aikoina on. Sen voi tietää vain sellaista tunteneet.
Pitkään tuntui siltä, että asiat vain menevät aina vain pahemmaksi kunnes kaikkien tutkimusten jälkeen lopulta asioista tuli kertomaan oman alansa erikoiskirurgi.
Tutkimusten löydökset ovat vakavia, mutta tilanne ei ole millään muotoa toivoton. Operaatioissa on tietysti aina riskinsä ja potilaan ollessa todella nuori on omat lisä ongelmansa, mutta tämän hetken tiedoilla todennäköisyys pojan normaaliin elämään ovat hyvät.
Operaatiota ei ole vielä tehty. Toivottavasti se onnistuu ja oletetut ongelmat korjautuvat sillä. Jos ei näin käy on edessä uusia operaatioita ja tutkimuksia ongelmien aiheuttajan selvittämiseksi / korjaamiseksi.
Yhtä kaikki elämää on niin kauan kuin sitä on, joten muistakaamme tarttua hetkiin niin kauan kuin niitä meillä riittää. Lämpimät kiitokset kaikille kanssamme mukana eläneille ja tukeneille.
Markus Kauppinen – Valonkuvaaja
